15.5.2025

Oikeudet

Juristi vastaa: Onko kehitysvammaisella ihmisellä oikeus valita asuinpaikkansa?

YK:n vammaissopimukseen sitoutuneiden valtioiden on varmistettava, että asumiseensa tukea tarvitsevilla vammaisilla ihmisillä on mahdollisuus valita asuinpaikkansa. Oikeus on vahvistunut uuden vammaispalvelulain myötä.

YK:n vammaissopimuksen 19 artiklan mukaan sopimukseen sitoutuneiden valtioiden on varmistettava, että ”[v]ammaisilla henkilöillä on yhdenvertaisesti muiden kanssa mahdollisuus valita asuinpaikkansa sekä se, missä ja kenen kanssa he asuvat, eivätkä he ole velvoitettuja käyttämään tiettyä asuinjärjestelyä.”

Sopimuksen noudattamista valvova YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien komitea on julkaissut 19 artiklasta yleiskommentin, joka ohjaa säännöksen soveltamista ja tulkintaa. Yleiskommentin mukaan asuinpaikan valintaa koskevan oikeuden pitää toteutua sopimusvaltioissa välittömästi.

YK:n vammaissopimuksen 19 artikla onkin uuden vammaispalvelulain (675/2023) asumisen tukea koskevan 18 §:n muotoilun taustalla. Vammaispalvelulain esitöissä (ks. HE 191/2022 vp, s. 204) todetaan, että vammaisen henkilön on YK:n vammaisyleissopimuksen 19 artiklan sisältämien velvoitteiden vuoksi voitava mahdollisimman pitkälle itse valita asuinpaikkansa sekä muutenkin vaikuttaa siihen, miten asumisen tuki kokonaisuudessaan toteutetaan.

Vammaispalvelulain 18 §:n 4 momentin mukaan asumisen tuki voidaan järjestää yksittäiseen asuntoon tai ryhmämuotoisesti toteutettuun asumiseen. Asumisen tukea on lain mukaan järjestettävä vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen mukainen määrä ensisijaisesti vammaisen henkilön toivomalla toteuttamistavalla. Lisäksi säännös edellyttää, että asumisen tuki toteutetaan siten, että vammaisen henkilön itsemääräämisoikeus, osallisuus ja yksityisyys toteutuvat.

Vammaispalvelulain 18 §:n 5 momentin mukaan tarvittavan asumisen tuen sisällöstä, määrästä ja toteutustavasta päätettäessä on otettava huomioon vammaisen henkilön asiakassuunnitelmaan kirjattu yksilöllinen tuen tarve ja toivomukset sekä asumisen tuen merkitys vammaisen henkilön itsenäiselle elämälle. Myös sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (812/2000) 8 §:n 1 momentti edellyttää, että sosiaalihuoltoa toteutettaessa on ensisijaisesti otettava huomioon asiakkaan toivomukset ja mielipide ja muutoinkin kunnioitettava hänen itsemääräämisoikeuttaan.

. . .

Vammaisen henkilön oikeus valita asuinpaikkansa on siten vahvistunut entisestään uuden vammaispalvelulain tultua voimaan vuoden 2025 alusta. Vaikka hyvinvointialueella on aiempaan tapaan harkintavaltaa asumisen tuen toteuttamistavasta päätettäessä, tätä harkintavaltaa rajoittaa nyt nimenomaisesti vammaispalvelulain säännös siitä, että asumisen tukea on järjestettävä ensisijaisesti vammaisen henkilön toivomalla toteuttamistavalla ja siten, että vammaisen henkilön itsemääräämisoikeus, osallisuus ja yksityisyys toteutuvat. Myös asiakaslaki asettaa asiakkaan toivomukset ja mielipiteen hyvinvointialueen harkintavaltaa rajaaviksi tekijöiksi päätöksenteossa.

YK:n vammaissopimuksen 19 b artiklan mukaan sopimuspuolet varmistavat, että vammaisten henkilöiden saatavissa on valikoima kotiin annettavia palveluja sekä asumis- ja laitospalveluja sekä muita yhteiskunnan tukipalveluja, mukaan lukien henkilökohtainen apu, jota tarvitaan tukemaan elämistä ja osallisuutta yhteisössä ja estämään eristämistä tai erottelua yhteisöstä. Vammaissopimuksen 19 b artiklan mukaisesti vammaispalvelulain mukainen asumisen tuen kokonaisuus tulee siis suunnitella siten, että siihen kuuluvat palvelut tukevat elämistä ja osallisuutta yhteisössä.

Vammaiselle henkilölle sopiva koti voi löytyä omistus- tai vuokra-asunnosta, asumisyksiköstä tai vaikkapa perhehoidosta. Eri asumisympäristöissä asumisen palvelut voidaan puolestaan järjestää monilla eri tavoilla: esimerkiksi asumisyksikön tai asumisen ohjaajien avulla ja tuella, henkilökohtaisella avulla tai vastaavalla ympärivuorokautisella hoitoringillä.

Vammaisen henkilön asumisen palvelut ovat aiemminkin usein koostuneet henkilön yksilölliseen tuen tarpeeseen ja tilanteeseen sopivasta palveluiden yhdistelmästä. Tätä edellyttää myös uusi vammaispalvelulaki. Vammaispalvelulain 18 §:n 3 momentin mukaan asumisen tukeen on liitettävä tarvittaessa terveydenhuoltolain perusteella kotiin järjestettäviä terveydenhuollon palveluita taikka sosiaalihuoltolain tai muiden lakien perusteella järjestettäviä palveluita siten, että ne muodostavat henkilön yksilöllisten tarpeiden mukaisen palvelukokonaisuuden.

Pitkäaikainen laitosasuminen ei missään tilanteessa ole Suomen oikeusjärjestyksen mukainen ratkaisu asumisen järjestämiseksi, ja vammaispalvelulain esitöissäkin todetaan, ettei asumisen tukea järjestetä laitoksessa (HE 191/2022 vp, s. 204). Myös vammaissopimuksen 19 artikla yksiselitteisesti kieltää laitokset sekä laitosmaiset ympäristöt asumisen vaihtoehtoina.

. . .

Asumiseen liittyvät palvelutarpeet tulee aina arvioida huolellisesti, ja palvelut pitää suunnitella yhdessä asiakkaan sekä tarvittaessa hänen läheisensä kanssa (SHL 4, 5, 36-39 §:t, asiakaslaki 5 sekä 7–9 §:t). Vammaispalvelulainsäädännön uudistamisen yhteydessä on vahvistettu asiakassuunnitelman merkitystä palveluista päätettäessä. Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 45 §:n 3 momentissa säädetään, että jos asiakassuunnitelmaan kirjatusta sosiaalipalvelujen kokonaisuudesta poiketaan, poikkeaminen on perusteltava päätöksessä. Mikäli vammaisen henkilön asiakassuunnitelmasta ja hakemuksesta ilmenee, että hän toivoo asumisen tuen toteuttamista tietyllä tavalla, tätä tulee pitää vammaispalvelulain 18 §:n 4 momentin ja SHL 45 §:n 3 momentin mukaisesti asiassa ensisijaisena tapana toteuttaa henkilön asumisen tuki, ja poikkeaminen tästä on perusteltava.

Jos omalta hyvinvointialueelta ei löydy asiakkaalle sopivia avohuollon asumispalveluita, niitä on hankittava muualta. Mikäli se on asiakkaan tahdon mukaista, tulee aina selvittää myös yksilöllisten asumisratkaisujen järjestämisen mahdollisuutta itse valittuun yksittäiseen asuntoon.

YK:n vammaiskomitea katsoi Suomea vastaan antamassaan langettavassa ratkaisussa yksilövalitusasiassa S.K. vs. Suomi (CRPD/C/26/D/46/2018(siirryt toiseen palveluun)), että Suomi oli rikkonut YK:n vammaisyleissopimusta, kun se ei järjestänyt kehitysvammaiselle valittajalle 19 artiklan tarkoittaman itsenäisen elämisen ja osallisuuden mahdollistavaa asumisen palvelua itse valittuun asuntoon joko henkilökohtaisen avun tai muun vastaavan palvelun muodossa (kohta 9.3).

Suomi on YK:n vammaisyleissopimuksen valinnaisen pöytäkirjan sopimuspuolena tunnustanut vammaiskomitean toimivallan vastaanottaa ja käsitellä kyseisen sopimuspuolen lainkäyttövaltaan kuuluvien luonnollisten henkilöiden tai näiden ryhmien tekemiä tai näiden puolesta tehtyjä valituksia, joissa nämä väittävät kyseisen sopimuspuolen rikkoneen yleissopimuksen määräyksiä (Vammaisten henkilöiden oikeuksista tehdyn yleissopimuksen valinnainen pöytäkirja, 1.1 artikla). CRPD-komitean ratkaisussa S.K. vs. Suomi todetulle on siten annettava merkitystä vammaisen henkilön asumisratkaisua koskevassa päätöksenteossa, ja myös ko. ratkaisu edellyttää selvittämään yksilöllisiä asumisratkaisuja myös vaikeammin kehitysvammaisille ihmisille.

. . .

YK:n vammaissopimus on Suomessa laintasoisena voimassa, ja lakia on ensisijaisesti tulkittava sen sanamuodon mukaisesti. Jotta henkilö voi ”valita” asuinpaikkansa 19 artiklan tarkoittamalla tavalla, hänelle on tosiasiassa tarjottava useita vaihtoehtoja, kun sopivaa asumisratkaisua aletaan etsiä – esimerkiksi, kun muutto omaan kotiin tulee kehitysvammaisen nuoren aikuistuessa ajankohtaiseksi.

Vammaissopimuksen ja vammaispalvelulain lähtökohtana on palveluiden järjestäminen yksilöllisten tarpeiden perusteella (ks. myös VPL 1 §). Tätä taustaa vasten ”oikeus valita asuinpaikkansa” tarkoittaa ytimeltään sitä, että henkilön pitää voida valita sellaisten vaihtoehtojen joukosta, jotka ovat hänelle sopivia, kun huomioon otetaan henkilön yksilölliset tarpeet. Oikeus valita ei puolestaan toteudu, jos tarjolla on vaihtoehtoja, jotka eivät alkuunkaan sovellu henkilön tarpeisiin. Oikeus ei toteudu myöskään silloin, jos henkilölle tarjotaan ota tai jätä -vaihtoehdoiksi tiettyä asumisyksikköä tai laitosta.

. . .

YK:n vammaissopimuksen 19 artiklan soveltamisesta ei ole vielä oikeuskäytäntöä korkeimmasta hallinto-oikeudesta (KHO). Myös uuden vammaispalvelulain asumisen tukea koskevista säännöksistä saadaan odottaa oikeuskäytäntöä, ensin alioikeuksista ja jossakin vaiheessa KHO:sta. KHO linjannee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, mihin asti 19 artiklan mukainen oikeus valita asuinpaikkansa ulottuu nyt, kun myös uusi vammaispalvelulaki korostaa henkilön toivoman asumisvaihtoehdon valitsemista. Asumista koskeviin päätöksiin, jotka eivät vastaa vammaisen henkilön omia toiveita ja tarpeita, voi ja kannattaa hakea muutosta. Hyvinvointialueen lainvastaisesta menettelystä näissä asioissa voi myös tehdä muistutuksen tai kantelun.

Kysymykseen vastasi Kehitysvammaisten Tukiliiton juristi Saara Kokko. Teksti on päivitetty 5/2025 jutusta, joka on alun perin julkaistu Tukiviestissä 4/2020. Voit lukea Juristi vastaa -palstan vanhempia tekstejä Tukiliitto.fi-sivuilta(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).

• Avainsanat: asuminen, asumispalvelut, juristi vastaa, YK:n vammaissopimus