Ihan tavallinen Nita
Nita Halonen toivoo, että puhuminen sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta olisi mahdollisimman avointa ja arkista. Hän muistuttaa, että aihe koskettaa myös kaikkia tukea tarvitsevia ihmisiä.
Oululainen Nita Halonen, 29, kuuluu moninkertaiseen vähemmistöön. Hän on transnainen, jolla on diagnosoitu lievä kehitysvammaisuus.
Oma sukupuoli-identiteetti ei ole Nitan mukaan ollut oikeastaan koskaan hänelle itselleen epäselvä, vaikka ympäristön silmissä hän oli lapsena poika.
”Muistan, että jo ihan pienenä ihmettelin sitä. Kaikki pitivät minua poikana, ja minulla oli penis. Silti itse tiesin, että olen tyttö.”
Nita kertoo, ettei hän lapsena juuri puhunut asiasta. Sanat puuttuivat, eikä julkisuudessa tai missään muuallakaan näkynyt rohkaisevia esimerkkejä transihmisistä.
”Olin varmaan jo 13, kun kuulin ekan kerran sanan trans. Sanoilla siis on oikeasti väliä. Vasta kun löytää sanoja, voi alkaa käsitellä asiaa.”
Vaikka transsukupuolisuus siis kuulosti Nitasta heti tutulta ja omalta, ensimmäiset googlailut aiheesta lannistivat.
”Löysin jostain netistä sellaisen tiedon, että Suomessa olisi vain alle 300 transihmistä. Ajattelin, että enhän minä sitten voikaan olla sellainen, jos se on niin hirveän harvinaista.”
Tärkeä vertaistuki
Lopulta vertaistuki oli Nitalle ratkaiseva askel kohti oman sukupuoli-identiteetin näyttämistä myös ulospäin.
”Aloin käydä vertaistukiryhmässä ja huomasin, että meitähän on paljon enemmän kuin luulin. Olin 14, kun aloin käyttää poikien vaatteiden lisäksi myös tyttöjen vaatteita ja meikata kouluun”, Nita kertoo.
Diagnoosin transsukupuolisuudesta Nita sai 16-vuotiaana ja muutti silloin myös nimensä virallisesti nykyiseksi.
Myös oman seksuaalisen identiteettinsä Nita kertoo löytäneensä melko varhain. Jo ala-asteella hän ihastui tyttöihin ja poikiin.
”Mutta siihenkään asiaan minulla ei ollut sanoja ennen kuin joskus yläkoulussa. Olisin kyllä tykännyt, jos jo ala-asteella olisin tiennyt erilaisia sanoja seksuaalisuudesta.”
Tällä hetkellä Nita identifioi itsensä bi-romanttiseksi aseksuaaliksi. Aseksuaalisuus tarkoittaa, että henkilöllä on seksuaalista halua ihmisiä kohtaan vähän tai ei ollenkaan. Tämä ei silti suinkaan tarkoita, ettei henkilö olisi millään tavalla seksuaalinen. Nitakin on tällä hetkellä parisuhteessa.
Selitys moneen asiaan
Sen sijaan tukea tarvitsevan ihmisen identiteetin hyväksyminen on ollut paljon pidempi tie. Nita muistaa vuosien varrelta monia hetkiä, joissa jokin vain tuntui olevan kummallisesti hiukan pielessä.
”Vertaistukiryhmissäkin alkoi tulla ongelmatilanteita, vaikka aluksi viihdyin ja sain samanhenkisiä kavereita. Syntyi seurustelusuhteita, enkä minä aina osannut näyttää tunteitani sopivalla tavalla muille”, Nita sanoo.
Ryhmien ohjaajat joutuivat toisinaan puuttumaan tilanteisiin.
”En vain osannut käsitellä asioita itse. Sitten tuli ristiriitoja ja kiusaamista. Minua kohdeltiin tosi ikävästi. Lopulta masennuin ja jouduin osastolle.”
Viimein sairaalassa lääkäri alkoi ensimmäisen kerran arvella, että Nitan ongelmien taustalla saattaisivat vaikuttaa oppimisen ja ymmärtämisen pulmat. Ajatus tuntui Nitan mukaan aluksi järkyttävältä.
”Tuntui ihan hävettävältä kuulla, kun joku käytti minusta sanaa kehitysvammainen. Toisaalta olin samaan aikaan iloinenkin: vammaisuuteni selittäisi kaikki ne vaikeudet.”
Näiden tapahtumien aikaan Nita oli 20-vuotias. Hän sanoo, että oman vammaisuuden hyväksymiseen meni ainakin kolme tai neljä vuotta.
Paljon palautetta somessa
Nykyään Nita on aktiivinen some-vaikuttaja. Hän ottaa Instagramissa ja TikTokissa rohkeasti kantaa monenlaisiin itselleen tärkeisiin teemoihin kuten aseksuaaliseen, vammaisuuteen ja transihmisyyteen.
Avoimuus tuntuu Nitan mukaan luontevalta.
”Olen aina ollut tosi avoin ihminen. Alan helposti puhua kaikista tosi henkilökohtaisistakin asioista. Kai se on jonkinnäköistä estottomuutta.”
Some-näkyvyys saa aikaan paljon palautetta. Vihaviestejäkin tulee, mutta valtaosin palaute on asiallista.
”Aika usein yhteyttä ottavat kehitysvammaiset nuoret, jotka ovat trans tai kuuluvat johonkin seksuaalivähemmistöön. Heidän kanssaan on juteltu paljon elämästä.”
Vaikka suurin osa Nitaa lähestyvistä tukea tarvitsevista ihmisistä on päälle parikymppisiä nuoria aikuisia, myös muilta tulee yhteydenottoja.
”Yli nelikymppiset vammaiset ihmiset voivat kertoa, että heille on väitetty, etteivät seksi tai parisuhde vaan kuulu heille. Vasta nyt he ovat alkaneet nähdä muita vammaisia ihmisiä, jotka puhuvat näistä asioista.”
Aiheetonta rajoittamista
Nitan mielestä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta pitää kertoa tukea tarvitseville ihmisille aivan samoja asioita kuin kaikille muillekin. Hänen mukaansa perussisältöä ei tarvitse yhtään sensuroida, mutta tiedon täytyy muutoin olla riittävän selkeässä ja yksinkertaisessa muodossa.
Nita huomauttaa, että sukupuolen ja seksuaalisuuden kysymykset koskettavat myös paljon tukea tarvitsevia ihmisiä. Heilläkin on käsitys esimerkiksi omasta sukupuolestaan, vaikka keinot viestiä tällaisista asioista ulospäin puuttuisivat.
”Me vammaiset ihmiset olemme paljon muutakin kuin vammaisuutemme. Tämä pitäisi kaikkien muistaa.”
Nita kertoo saavansa yhteydenottoja, joissa tukea tarvitsevat ihmiset kertovat monenlaisesta perusteettomasta rajoittamisesta.
”Ohjaajat voivat esimerkiksi kieltää vammaiselta ihmiseltä meikkaamisen sillä perusteella, että pitävät häntä miehenä. Tai sitten ihmisen ei anneta pukeutua niin kuin hän itse haluaa.”
Kysymyksiin seksuaalisuudesta tai sukupuolesta ei välttämättä vastata. Nita on kuullut tapauksista, joissa ohjaajat tai vanhemmat vain toteavat, ettei tuollaisia saa puhua.
”Asuntolassa saatetaan vahtia tosi tarkasti, etteivät asukkaat vaan harrasta seksiä. Tai sitten vanhemmat saattavat kieltää ihan aikuiselta ihmiseltä deittailun ja seksin.”
Kertomukset kuulostavat Nitan mielestä järkyttäviltä ja pelottavilta.
”En oikein edes osaa kuvitella, miltä tuollainen rajoittaminen itsestä tuntuisi.”
Kysele rohkeasti
Tukea tarvitsevia ihmisiä Nita rohkaisee kyselemään rohkeasti sukupuolen ja seksuaalisuuden eri muodoista. Ei kannata lannistua, vaikka vastauksia ei heti saisi.
”Jos ei tiedä asioista, ei voi oppia tuntemaan myöskään itseään.”
Netissä on Nitan mukaan tarjolla paljon luotettavaa ja asiallista tietoa seksuaalisuudesta ja sukupuolesta mutta myös runsaasti väärää tai jopa haitallista sisältöä.
”Kannattaa vaikka etsiä netistä tietoa jonkun semmoisen kanssa, jolle aihe on tuttu.”
Lisäksi Nita haluaa sanoa jokaiselle tukea tarvitsevalle ihmisille, ettei uusia ajatuksia ja tunteita omasta sukupuolesta tai seksuaalisuudesta tarvitse pelästyä.
”Ei tarvitse ottaa paineita olla samanlainen kuin muut. Oikeasti tosi moni miettii ihan samoja juttuja. En minäkään pidä itseäni mitenkään poikkeavana.”
Tukea tarvitsevien ihmisten läheisiä ja alan ammattilaisia Nita kehottaa yksinkertaisesti tutustumaan 2020-luvun tietämykseen sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta. Romukoppaan pitää myös heittää käsitys, etteivät nämä asiat koskisi tukee tarvitsevia ihmisiä.
”Itse asiassa tutkimusten mukaan meissä kehitysvammaisissa ihmisissä on keskimääräistä enemmän sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Ei kylläkään tiedetä, onko asia oikeasti niin vai uskallammeko vaan olla avoimempia”, Nita kertoo.
Lähi-ihmisten ei hänen mukaansa tarvitse tulla aihepiirin asiantuntijoiksi, vaan utelias ja ennakkoluuloton asenne riittää.
”Voi kertoa, että tämä on itselleni aika uusi asia, mutta otetaan yhdessä selvää. Ja kaikkiin sukupuolen ja seksuaalisuuden muotoihin voi yrittää suhtautua ihan samalla tavalla kuin heterosuhteisiin.”
Toiveissa palkkatyö
Omaan elämäänsä Nita on juuri nyt varsin tyytyväinen. Hän asuu itsenäisesti. Tärkein tuki on äiti, joka asuu aivan naapurissa.
”Ilman äitiä olisin varmaan asuntolassa. Äiti on edunvalvojani. Hän auttaa pankkijutuissa. Käydään yhdessä kaupassa ja muilla asioilla.”
Ohjaajat käyvät auttamassa Nitaa kotona kerran tai pari viikossa ruoanlaitossa, siivoamisessa ja muissa kotiaskareissa.
Nitan suurin haave tällä hetkellä on löytää palkkatyötä. Mieleistä olisi työskentely esimerkiksi päiväkodissa. Ylipäänsä Nita toivoo työnantajilta rohkeutta palkata myös tukea tarvitsevia työntekijöitä.
”Joskus työnantajat vetoavat siihen, että tietävät jonkun vammaisen ihmisen, joka ei olekaan pärjännyt töissä. Mutta silloinhan tukea ei ole ollut riittävästi.”
Nitalle palkkatyö merkitsisi ennen kaikkea turvallisuutta, kun ei tarvitsisi murehtia jatkuvasti toimeentuloa. Myös säännöllisen ohjelman saaminen arkeen olisi tärkeää.
”Varmasti olisi paljon avustavia tehtäviä, joista saisi hyvän työpaikan monelle vammaiselle ihmiselle.”
TEKSTI Mari Vehmanen
KUVAT Vesa Ranta // Oulu
Lisätietoa aiheesta
Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus: seta.fi(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).
Seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden asiantuntija: sexpo.fi(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).
Turvallisia ihmissuhteita ja ihmisoikeuksia: vaestoliitto.fi(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos: thl.fi > aiheet > sukupuolten tasa-arvo(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).
– Seksuaalisuudesta selkokielellä: seteke.fi > seksuaalisuus > seksuaalinen monimuotoisuus(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).
Artikkeli kuuluu teemaan (4/7)
Voimaa seksuaalisuudesta
Saatat olla kiinnostunut myös näistä
-
TarinatLauluja arjen rosoiselta puolelta
Viivi Laakso rakastaa suomen kieltä, kirjoittamista ja musiikkia. Hän haluaa kertoa tarinoita ihmisistä, jotka eivät kuulu suomalaisen yhteiskunnan lottovoittajiin.
-
Tarinat”Rahan riittäminen ahdistaa”
Helsinkiläinen Pauliina haluaisi ehdottomasti tehdä mieluummin töitä kuin hakea työkyvyttömyyseläkettä. Nyt asumistuen leikkaukset ja hintojen nouseminen kuitenkin pelottavat.
-
Tarinat”Palkkaa voi itse vaatia”
Jarkko Karhapää onnistui muuttamaan avotyönsä palkkatyöksi. Työt pesulassa pysyivät samoina kuin ennenkin, mutta arjessa on nyt uutta pelivaraa aiempaa suurempien tulojen ansiosta.