Mahtuuko kehitysvammainen ihminen näyttelijän muottiin?
Viime keväänä Teatteri NEOn Leevi Paalanen pyrki näyttelijäkoulutukseen ja sai pakit. Samaan aikaan NEOn perustaja, näyttelijä-tutkija Riikka Papunen väitteli teatterintekemisestä tohtoriksi. Molemmat oppivat toisiltaan.
Teatteri NEOn näyttelijä Leevi Paalanen ja NEOn perustaja, taiteellisen tuen mentori Riikka Papunen tekevät teatteria eri lähtökohdista, mutta jakavat monta asiaa. Esimerkiksi:
Molemmat ovat kyseenalaistaneet paljon. Molempien mielestä tärkeimmät oivallukset ovat työläimpiä.
Ja molempien kevät 2024 oli tavallista jännittävämpi.
Onko minusta tähän runoon?
Tamperelainen Leevi Paalanen, 27, on harrastanut teatteria vuosia: aiemmin La Strada -teatterissa ja nyt NEOssa. Kun isosisko viime keväänä kehotti häntä pyrkimään näyttelijäkoulutukseen, Leevi kiinnostui yrittämään kokeilumielellä.
Sisko oli lukenut Ylen jutun, jossa Tampereen yliopisto kannusti kaikenlaisia ihmisiä pyrkimään teatteritaiteen pääsykokeisiin. Tutkinto teki yhteistyötä Tilaa taiteilijuuteen -hankkeen kanssa ja halusi kehittää koulutusta saavutettavaksi kaikille.
”Selvisimme vanhempien kanssa sähköisestä hakemuksesta. Ennakkotehtäväessee tuntui jo helpolta, koska olin jo aiemmin kirjoittanut ajatuksiani teatterista, ja NEO on siihen hyvä lähtökohta”, Leevi kertoo.
Sitten tuli kutsu pääsykokeen ensimmäiseen vaiheeseen ja valmistautumisohjeet. Kokeeseen piti opetella ulkoa kolmen ihmisen keskustelu ja kaikkien vuorosanat, ja lisäksi Danten pitkä runo.
”Sanoin, että pahus, nyt on karsittava pois ruutuaika ja kaikki hauska. Kertasin vuorosanoja ja mietin runoa. Mitä se merkitsee minulle, mitä muille? Onko minusta tähän runoon?”
Itse koepäivä jännitti niin paljon, että Leevi ”melkein” ei uskaltanut mennä paikalle. Mutta meni – yksin, tuntemattomien kasvojen keskelle. Yhä hän ihmettelee sitä, että muisti syödä, vaikka ei tuntenut nälkää.
”H-hetki oli elämäni jännittävin. Unohdin vuorosanoja, enkä edes huomannut unohtavani. No, en sitten kuulunut onnekkaisiin, enkä päässyt iltapäivän jatkovaiheeseen.”
Pettymyksen karvautta syvensi se, että hän ei päässyt esittämään hartaasti harjoiteltua runoa.
”Tuntui pahalta, mutta nyt ajattelen, että kokemus antoi jotain tulevaan teatterityöhön. Jos pystyin opettelemaan sen, pystyn opettelemaan muutakin.”
Väitöstutkimus, joka putosi syliin
Riikka Papunen oli lupautunut pääsykokeiden valintaraatiin ennen kuin tiesi Leevin hakuaikeista. Kun tilanne selvisi, hän jääväsi itsensä Leevin arvioinnista ja selitti tälle, ettei pystyisi ennen koetta keskustelemaan mistään aiheeseen liittyvästä.
”Leevi ymmärsi, mutta minulle se oli ristiriitaista”, Riikka muistelee.
Hänet tunnetaan kehitysvammaisten ja vammattomien uudenlaisen näyttämöyhteistyön tienraivaajana. Näytelmät Toinen katse (2016) ja 8 esitystä elämästäni (2017) olivat alkupiste kysymyksille, joita hän käsitteli tänä keväänä hyväksytyssä väitöstutkimuksessaan Näyttelijän proteesiruumis: kohti tasa-arvoisempaa näyttelemistä.
Miten yhteinen työskentely voitaisiin ymmärtää mahdollisuutena vastavuoroiseen oppimiseen? Miten purkaa tukemisen hierarkioita? Miten toimia niin, että kaikki saavat näkyä ja kaikki saavat tarvita tukea?
Kysymysten äärelle hänet johdatti alun perin oma täti.
Mervi Papunen oli intohimoinen harrastajanäyttelijä useissa kehitysvammaisten ihmisten teatterikokoonpanoissa Joensuussa. Kun Riikka sitten pääsi näyttelijänkoulutukseen, Mervi tunsi veljentytärtä kohtaan suurta yhteyttä ja jakoi neuvojaan.
”Minusta se oli kamalan kiusallista.”
Riikka kertoo omaksuneensa huomaamattaan suvun hyssyttelevän tavan suhtautua Mervin intoiluun. Hän korostaa, että asenteessa oli rakastava pohja: Merviä haluttiin suojella pettymyksiltä.
”Kollegiaalinen suhteemme alkoi vasta, kun tajusin, miten epätasa-arvoisesti olin Merviä kohdellut. Puolisoni herätti minut sanomalla, että ohitan Merviä, enkä ota häntä vakavasti. Silloin olin jo aloittanut jatko-opinnot, joissa aioin käsitellä inkluusiota teatterissa. Varsinainen aihe putosi siinä syliini.”
Lisäksi Mervin ja muiden kehitysvammaisten ihmisten kanssa alkoi syntyä näytelmiä, ja oivalluksia.
”Tunnistin ilmiön. Kehitysvamma on yhtäältä ominaisuus, mutta samalla jotain, mitä rakennetaan sosiaalisesti. Aloin nähdä, miten itse rakennan sitä ja mitä siitä seuraa.”
Liian ahdas ihannemuotti
Väitöskirjassaan Riikka Papunen kyseenalaistaa korkeakoulutetun näyttelijän ”ideaaliolennon”.
”Perinteisen käsityksen mukaan näyttelijältä vaaditaan tietyt taidot ja koulutus auttaa sopimaan ihannemuottiin. Minä uskon, että muottia voi laajentaa ja tehdä joustavammaksi.”
Mervi Papunen menehtyi syöpään kolme vuotta sitten, mutta Riikka ehti lukea tädille väitöskirjansa keskeiset kohdat. Silloin Mervi ei enää puhunut, mutta näytti tyytyväiseltä.
Riikka on kiitollinen siitä, että ehti löytää tätinsä taiteilijana, suvun ainoana vertaiskollegana.
”Olen tavattoman kiitollinen siitä, että hän jaksoi tehdä minulle aloitteita ja otti lopulta vastaan kutsuni yhteistyöhön. Ja siitä, että hän hyväksyi anteeksipyyntöni kaikesta ohittamisesta”, Riikka sanoo.
Hän epäilee myös, että Mervin mielestä pyyntö oli tarpeeton.
”Luultavasti se oli hänestä vähän huvittava, kuten monet muutkin ongelmani.”
”Taide antaa tutkimuslupia myös kielletyille alueille. Kiltti ihminen voi tunnustella, miltä tuntuisi olla hurja ja paha. Joskus harjoituksissa voi vaikka kiroilla. Jälkeenpäin keskustelemme, että miltä asiat tuntuvat ja mikä on ookoo.”
– Riikka Papunen
Riikka sanoo oppineensa Merviltä paljon. Muutakin kuin sen, että näyttelijän ammatin ei tarvitse olla jäykkään normiin sidottu.
Mervi opetti hidastamaan tahtia. ”Kun antaa asioille aikaa tapahtua, ehtii kuulla ja nähdä toisen. Usein ratkaisut löytyvät odottamalla, jos en kiirehdi sotkemaan prosessia omalla kärsimättömyydelläni.”
Mervi opetti, että on paljon muutakin ajattelua kuin sanallinen. ”Ajatuksen alku voi olla ääni tai pienenpieni liikahdus. Taide voi auttaa sen luo ja vahvistaa sitä.”
Mervin improvisointi näyttäytyi Riikalle tolkuttomuutena, kunnes hän antoi itselleen luvan liittyä mielenmaisemaan. Silloin syntyi asioita, joista molemmat hämmästyivät: minne me päädyimmekään!
”Mervin ei-sanallisia viestejä olisin voinut kuulla paremminkin, mutta nyt jatkan opiskelua NEOssa.”
Uusi, kestävämpi motivaatio
”Oi tähän kiteytyy paljon!”, Leevi Paalanen huudahtaa, ja jatkaa kertomista.
Pääsykokeiden vuorosanakoettelemus palautti mieleen aiempia teatteritöitä ennen NEOon liittymistä. Miten uuvuttavaa ulkoa opetteleminen voikaan olla!
NEO lähestyy sanoja hitaammin ja kehollisemmin.
”Aluksi ajattelin penseästi, että koska me oikein aloitamme, mutta olen miettinyt asioita uudestaan. Pitäähän sanat osata, mutta teatteri on paljon enemmän kuin vuorosanoja ja ylinäyttelemistä.”
”En opi nopeasti. Se vaatii kovaa itsekuria, mutta muuten menisi liian helpoksi. Mitä olisi, jos kaiken osaisi?”
– Leevi Paalanen
Leevi ottaa puheeksi Apu-lehden otsikon viiden vuoden takaa: Kehitysvammainen Leevi Paalanen nousi koulukiusatusta näytelmän tähdeksi.
”Enää en pidä ajatuksesta yhtään. Hävettääkin. En tajunnut, mitä teatteri oikeasti tarkoittaa.”
Kostonhimoinen näyttämisenhalu ei enää kelpaa hänelle motivaatioksi.
”Kun henkilökohtainen syy katosi, vanha moottori sammui. Tarvitsin uuden, kestävän. Muiden vuoksi tekeminen on turva-ajatus, joka auttaa jaksamaan. Nykyisin ajattelen, että yleisössä istuu kiinnostuneita ihmisiä, joiden kanssa taide luodaan yhdessä.”
Uuden oppiminen on Leeville energianlähde.
”En opi nopeasti, mutta haluan vielä joskus puhua espanjaa yhtä hyvin kuin nyt puhun englantia. Se vaatii kovaa itsekuria, mutta muuten menisi liian helpoksi. Mitä olisi, jos kaiken osaisi?
Mainos
(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun) Kaikki saavat tarvita tukea
ja kaikki saavat näkyä
Teatteri NEOon kuuluu yhdeksän kehitysvammaista näyttelijää ja kaksi mentoria: teatterityön mentori Riikka Papunen ja sosiaalisen työn mentori Sanna Neuvonen. Toiminnan peruselementit ovat perjantaitreenit ja työllistävä toiminta. NEO ei tee omia tuotantoja, vaan etsii näyttelijöille työmahdollisuuksia. Treeneissä kehitetään näyttelijäntaitoja muun muassa improvisaation ja monenlaisten harjoitusten kautta.
NEO aloitti toimintansa vuonna 2020, osana Setlementti Tampereen toimintaa ja yhteistyössä Tampereen Teatterin kanssa. Heti alkuun tuli pandemia, joka mullisti kaiken. NEOlaisten mielestä se oli onnenpotku: poikkeusolot auttoivat keksimään uusia lähestymistapoja.
Tähän mennessä näyttelijät ovat esiintyneet muun muassa Kalevala X -musiikkivideolla, Tampereen Teatterin Kolme tapaa valmistaa Villisorsa -näytelmässä ja Poliisiammattikorkeakoulun opetusvideoilla. Juuri nyt NEOn Joni Maukosen ja Marko Uotilan voi bongata örkkinä ja hobittina Tampereen Teatterin Taru Sormusten Herrasta -esityksissä, ja Mikael Bashmakov on mukana Parvet-elokuvassa.
*
Sanna Neuvosen mukaan NEO tekee näkyväksi sen, miten työelämätaidot pääsevät kehittymään vasta työelämässä.
”Joka kerta NEOlaiset yllättävät ja ylittävät odotuksemme.”
NEOssa työelämätaitoja harjoitellaan turvallisesti. Yksi harjoitus on se, että treeneihin tullaan omien eväiden kanssa: myös produktioihin kuuluu näyttelemisen lisäksi monenlaista itsensä huoltamista ja vuorovaikutusta työyhteisön kanssa.
Joskus NEOssa harjoitellaan rajan vetämistä työn ja vapaa-ajan väliin, tai käsitellään yhdessä työhön liittyviä vaikeita tunteita. Miksi toinen saa työtilaisuuden ja huomiota, ja minä en?
*
NEOssa tuen hierarkioita häivytetään esimerkiksi niin, että näyttelijä voi toisinaan ottaa ohjaajan roolin. Roolien rikkominen tuo näkyviin uusia puolia itselle ja muille.
”Lisääntynyt vastuu muuttaa ihmisiä, ja vaikutukset valuvat arjen tilanteisiin”, Sanna Neuvonen sanoo.
Hän on tehnyt parikymmentä vuotta taidepainotteista työtä sosiaalialalla, OmaPolun työ- ja päivätoiminnassa, ja ”luuli jo tietävänsä kaiken”. Sitten teatterityö järisytti hänen käsityksiään.
Hän sanoo oppineensa paljon siitä, miten Riikka sanoittaa tukemiseen liittyviä valtasuhteita ja hierarkioiden purkamisen vaikeutta. On vaativaa tunnistaa ne kohdat, joissa vastuuta voi jakaa uudella tavalla, koska elämä on täynnä siihen liittyvää automatiikkaa. Taide antaa luvan tutkia ja kokeilla.
”Sen valossa sosiaalialan tietyt puhetavat alkoivat tuntua melkein valheellisilta. Me puhumme esimerkiksi yhdenvertaisuudesta niin, että puhetapa peittää, miten vaikeaa se välillä on.”
Rehellinen sanoittaminen vapauttaa – näyttämöllä ja elämässä.
”Sisäistin jo opintojen kautta, että hyvä tukija tekee itsensä näkymättömäksi. Siihen en enää usko ollenkaan. Vasta kun kaikki saavat näkyä ja kaikki saavat tarvita tukea, voimme kohdata toisemme ihminen ihmisenä.”
TEKSTI Merja Määttänen
KUVAT Laura Vesa
Artikkeli kuuluu teemaan (1/8)
Elinikäinen oppiminen
Saatat olla kiinnostunut myös näistä
-
SanottuaUuden ammatin opiskelu ei saa jäädä vain haaveeksi
Tukea tarvitsevien ihmisten osaaminen kannattaisi hyödyntää työmarkkinoilla entistä paremmin, kirjoittaa Hannu Salonpää. Ammattia pitäisi voida myös vaihtaa pitkän elämän aikana.
-
TarinatPeli innostaa ja opettaa
Pelit tarjoavat hauskan tavan harjoitella uusia taitoa ja pitää yllä fyysistäkin kuntoa. Niko Turpeinen ja Sofiakylän asukkaat innostuivat liikunnallisesta Rehaboo-kuntoutuspelistä.
-
TarinatLätäkköön ajaminen on ihan parasta
Vilma Tirronen nauttii samoista asioista kuin muutkin ikäisensä lapset. Hän tahtoo liikkua itsenäisesti ja tehdä asioita itse. Yhdenvertaiseen osallistumiseen Vilma tarvitsee apuvälineitä ja aikuisten luovaa ajattelua.