25.11.2024

Yhdistyksistä

Tukiviesti – aito läheisten ääni

Tukiviestin siirtyessä verkkojulkaisuksi on aika muistella lehden vaiheita. Lehti on ollut jäsenille tärkeä tuki ja tiedonlähde jo yli 50 vuotta.

Painettu Tukiviesti loppuu ilmestyttyään printtinä 53 vuotta. Lehti on nostanut perheiden ja omaisten äänen esiin uudella tavalla, aitona ja voimakkaana. Nimensä mukaisesti julkaisu on ollut merkittävä tuki ja tiedonlähde tuhansille kehitysvammaisten ihmisten perheille.

Tukiviestin perustaminen vuonna 1971 oli liitolle taloudellinen riski. Sirkka Merikoski kuvailee kirjassaan Minä kuulen sydänten äänen alkuvaiheita seuraavasti:

”Päätös oli rohkea, mutta lehden julkaiseminen koettiin välttämättömäksi. Liiton jäsenten määrä oli lähes räjähdysmaisesti kasvanut. Yhteyden luominen kaikkiin jäseniin koettiin ensiarvoisen tärkeäksi.”

Jäseniä liitossa oli tuolloin noin 7 000. Alkuvaiheessa lehti oli pienikokoinen ja ilmestyi neljä kertaa vuodessa. Kehitysvammaliitto julkaisi jo silloin omaa Ketju-lehteään, ja Tukiviestin ilmaantuminen markkinoille herätti närkästystäkin. Lehtien välille syntyikin kilpailua, joka jatkui pitkälle 1980-luvulle.

Tiedotteesta lehdeksi

Vuonna 1975 liittoon palkattiin yleissihteeriksi Ritva Peltosara (pääkuvassa oikealla). Pian hän sai kuulla, että myös lehden toimittaminen kuuluu työtehtäviin.

”Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta lehtien tekemisestä, pystymetsästä siis aloitettiin”, Ritva kertoo.

Lehdet tehtiin saksitaittona eli käsikirjoitukset lähetettiin painoon. Siellä ne ladottiin ja sitten ladotuista tekstiliuskoista muovailtiin saksien ja liiman avulla taittopohjiin malli, jonka mukaan lehti tehtiin kirjapainossa painolevyksi. Kirjapainon faktorin rooli oli iso, koska emme toimituksessa ymmärtäneet painatuksesta juuri mitään.

Sirkka Merikoski toimi lehden päätoimittajana ja tarkasti taittomallin, ennen kuin se toimitettiin painoon. Hän kirjoitti myös tavallisesti lehteen pääkirjoituksen.

”Muuten lehtien sisältö koottiin niin kuin varmaan toimittiin silloin muissakin järjestölehdissä. Oli työntekijöitten kirjoituksia, erilaista liiton tiedotusmateriaalia ja lukijoitten lähettämiä juttuja.”

Ritva Peltosaran aikana lehti alkoi myös saada toimituksen toimittamia, aikakauslehdille tyypillisiä osastoja. Vuonna 1976 alkoi esimerkiksi Neuvonantajat-palsta. Siinä asiantuntijat vastasivat lukijoitten lähettämiin kysymyksiin.

Lehdissä julkaistiin myös ilmoituksia, joita hankki ulkopuolinen ilmoitusmyyjä. Joululehtiin alettiin lisäksi kerätä maksullisia tervehdyksiä kunnilta ja seurakunnilta.

Leijan lähtölaukaus

Minä eli Hannu Virtanen (kuvassa vas.) aloitin työn Tukiliitossa syksyllä 1978, ja ensimmäinen toimittamani lehti oli numero 1/1979. Aluksi hoidin tehtävää osa-aikaisena. Omasin suppean toimittajakokemuksen, mutta kirjoittaminen oli minulle tuttua.

Nyt katseltuna ensimmäiset toimittamani lehdet ovat ulkoasultaan kömpelöitä ja sisällöltään horjuvia. Pian tilanne alkoi kuitenkin muuttua muun muassa siksi, että lehdessä alettiin käyttää osin ammattikuvaajia. Osallistuin myös Sosiaaliturvan keskusliiton organisoimiin järjestötiedottajien koulutuksiin ja aloin oivaltaa, miten järjestölehtiä tehdään.

Lehden rakenne alkoi vakiintua. Yksi tavoite oli kertoa yhdistysten tapahtumista eri puolilla Suomea. Tämän vuoksi perustettiin avustajaverkosto, jossa parhaimmillaan oli 12 avustajaa.

Vuonna 1980 Tukiviestissä alettiin julkaista Kaikki Mukaan -sivuja. Ne olivat lehden lopussa pari vuotta, kunnes kehitysvammaisille lukijoille perustettiin oma selkolehti Leija. Kaikki Mukaan -sivut olivat siis osa Suomen selkokielen kehitystä. Leijahan ilmestyy elinvoimaisena edelleen.

Toinen iso osio lehdessä 1980-luvun alussa oli lehden keskellä julkaistu Tietoviesti. Siihen kerättiin erilaista lainsäädännöllistä ja kehitysvammahuollon palveluja koskevaa tietoa. Idea oli, että perheet irrottavat nämä sivut erilliseen Tietoviesti-kansioon. Sivut lopetettiin, kun keskeiset aineistot oli julkaistu, ja koko idea alkoi tuntua liian raskaalta lehden osaksi.

Uusi sukupolvi

Tein Tukiviestiä vuoteen 1986 asti. Nuo vuodet liitossa olivat todella mielenkiintoisia. Mukaan tuli läheisten sukupolvi, joka lähti romuttamaan monia kehitysvammaisuuteen liittyviä myyttejä ja käsityksiä. Tunnelma oli hyvin innostunut, ja jo liiton toiminnasta riitti kerrottavaa.

Tukiviestin toimitusneuvoston puheenjohtajana toimi 1970- ja 1980-lukujen taitteessa helsinkiläinen Päivi Linnala. Vuonna 1980 Tukiviestissä julkaistiin hänen kirjoituksensa Kehitysvammaisuus – yksinäisyys, joka eräällä tavalla avasi läheisten patoutuneet tunteet.

Tuolloin oli aika yleistä ajatella kehitysvammaisuutta kohtalon tai Jumalan määräämänä asiana, johon perheen pitää vain alistua. Ehkä voimakkaimmin asiansa ilmaisi nuori lääkäri ja 6-vuotiaan kehitysvammaisen lapsen isä Oiva-Antti Mäki, joka kirjoitti seuraavasti:

”Olen päätynyt vakaumukseen, että kehitysvammaisen lapsen syntymä on onnettomuus perheelle. Se on samalla tavalla kohtuutonta kuin väkivaltainen kuolema, vaikea sairaus tai kidutus. Älkää kuvitelko, etten rakastaisi lastani, etten iloitsisi hänen saavutuksistaan. Mutta väitettä, että vammaista lasta rakastaa enemmän kuin terveitä lapsiaan, en allekirjoita.”

Mäen tekstit varmaan loukkasivat osaa lukijoista, mutta paljon hänelle löytyi myös tukijoita, valittiinhan hänet myöhemmin liiton puheenjohtajaksi.

Keskustelun avaaja

Tukiviesti ja Tukiliiton muut julkaisut avasivat uudenlaista keskustelua toisaalta laitoksista ja toisaalta kehitysvammaperheiden sisarusten asemasta. Niillä oli runsaasti lukijoita. Tukiviesti ilmestyi 1970- ja 1980-lukujen taitteessa seitsemän kertaa vuodessa, ja muistaakseni sen levikki oli noin 16 000 kappaletta.

Myöhemmin lehden koko ja sivumäärä kasvoivat, mutta perusolemukseltaan Tukiviesti pysyi samana.

Ja nyt printtilehti siis loppuu, ensisijaisesti taloudellisista syistä. Toivottavasti lukijat löytävät verkkolehden käyttäjiksi. Sen etunahan on ajankohtaisuus, sillä päivittäminen onnistuu jopa välittömästi. Verkon kautta myös vuorovaikutus on nopeaa.

Eikä lehden perustehtävä ole hävinnyt minnekään. Kehitysvammaisten ihmisten perheet tarvitsevat edelleen oman fooruminsa – rehellisen, tasokkaan ja tukea antavan.

TEKSTI Hannu Virtanen
KUVAT Merja Määttänen

• Avainsanat: jäsenlehti, vertaistuki, yhdistystoiminta