8.4.2026

Oikeudet

Juristi vastaa: Milloin kehitysvammainen lapsi voi saada henkilökohtaista apua?

Vammainen lapsi voi saada henkilökohtaista apua, kun hän voi itse ainakin osittain vaikuttaa ja tehdä päätöksiä omasta toiminnastaan eikä hän ole vanhempiensa välittömän ja jatkuvan valvonnan ja hoivan tarpeessa.

Vammaispalvelulain soveltamisalaan kuuluvalla henkilöllä, eli henkilöllä, joka tarvitsee vamman tai sairauden aiheuttaman pitkäaikaisen fyysisen, kognitiivisen, psyykkisen, sosiaalisen tai aisteihin liittyvän toimintarajoitteen johdosta välttämättä apua tai tukea tavanomaisessa elämässä, ja jonka avun ja tuen tarve poikkeaa kyseessä olevaan elämänvaiheeseen tavanomaisesti kuuluvasta avun ja tuen tarpeesta, on oikeus saada henkilökohtaista apua, jos hän tarvitsee toisen henkilön apua 1) päivittäisissä toimissa, 2) työssä tai opiskelussa tai 3) vuorovaikutuksessa, vapaa-ajan toiminnassa tai yhteiskunnallisessa osallistumisessa, eivätkä muussa laissa tarkoitetut palvelut ole hänen yksilöllisen palvelutarpeensa ja etunsa kannalta sopivia ja riittäviä vastaamaan avustamisen tarpeeseen (VPL 2 ja 9 §:t).

Lain mukaiset henkilökohtaisen avun myöntämisedellytykset täyttävällä lain soveltamisen piiriin kuuluvalla henkilöllä on vahva subjektiivinen, eli hyvinvointialueen tarkoitukseen varaamista määrärahoista riippumaton oikeus saada tarvitsemansa apu.

Uudessa vammaispalvelulaissa (675/2023) henkilökohtaiselle avulle ei ole säädetty minkäänlaista ikärajaa, joten myös vammaisten lasten tulee saada ko. palvelua yhdenvertaisesti, jos sen yllä mainitut myöntämisen edellytykset täyttyvät.

Koska yleislainsäädännöstä ei löydy esimerkiksi lapsen vapaa-ajan avustamisen tarpeisiin vastaavaa palvelua, ja haettaessa apua lapselle asioihin, joita vammattomat saman ikäiset lapset normaalisti tekevät ilman toisen henkilön apua, myöskään soveltamisalapykälään vuoden 2026 alusta lukien lisätty elämänvaiherajaus ei muodostu vammaispalvelun saamisen esteeksi, niin lapsen henkilökohtaisen avun saamisen esteeksi voi muodostua erityisesti niin kutsuttu voimavaraedellytys.

Henkilökohtaisen avun myöntämisen edellytyksenä on, että vammainen henkilö kykenee itsenäisesti tai tuettuna muodostamaan ja ilmaisemaan tahtonsa avun sisällöstä (VPL 9.3 §).

Kääntäen tämä tarkoittaa, että jos henkilö ei millään tavalla tuettunakaan kykene etukäteen ilmaisemaan tahtoaan siitä, mitä haluaisi avustettuna tehdä, henkilökohtaista apua ei myönnetä. On kuitenkin huomattava, että kynnys voimavaraedellytyksen täyttymiseksi on tarkoitettu matalaksi: riittää, että henkilö jollain tavalla, esim. puheella, ääntelyllä, ilmeillä tai eleillä, ja tarvittaessa toisen ihmisen tukemana, kykenee ilmaisemaan, mitä hän haluaisi avustajan kanssa tehdä.

Tahdon ilmaiseminen joillain edellä mainituilla tavoilla on yhtä lailla mahdollista myös vammaisille lapsille.

Kaikki lapset tarvitsevat iästään ja kehitysvaiheestaan riippuvan määrän hoitoa, hoivaa ja valvontaa. Kumotun ns. vanhan vammaispalvelulain (380/1987) esitöissä todettiin, että henkilökohtainen apu ei voi olla pääasiassa hoitoa, hoivaa ja valvontaa, ja uuden vammaispalvelulain esitöistä on luettavissa, että palvelua ei ole jatkossakaan tarkoitus järjestää pääasiassa tällaisiin tarkoituksiin (HE 191/2022 vp, s. 187–188).

Perusteluissa kuitenkin todetaan, että henkilökohtaista apua on mahdollista saada myöntämisedellytysten täyttyessä myös silloin, kun sitä tarvitaan valvontaa varten erilaisissa tilanteissa (HE 191/2022 vp, s. 187). Henkilökohtaisen avun palveluun saa siis jatkossakin sisältyä valvonnan elementtejä, kun palvelun tarkoitus, eli vammaisen henkilön omien valintojen toteuttaminen (VPL 9.2 §) kuitenkin toteutuu.

Koska voimavarakynnystä ei ole lain yllä mainittujen esitöiden perusteella ollut tarkoitus lainsäädäntöä uudistettaessa ainakaan nostaa, avustettava saa aiemman lain mukainen oikeuskäytäntö huomioon ottaen oletettavasti edelleenkin tarvita apua toteutettaessa myös esimerkiksi ohjausta, kunhan palvelun tarkoitus toteutuu, eli apua on haettu nimenomaan vammaisen lapsen toivomien vapaa-ajan tekemisten toteuttamista varten. Itsehoitoa vastaavien toimenpiteiden sisältymisestä henkilökohtaiseen apuun säädetään nykyään nimenomaisesti (VPL 9.4 §).

Vammainen lapsi voi siis lähtökohtaisesti saada henkilökohtaista apua, kun hän voi itse ainakin osittain vaikuttaa ja tehdä päätöksiä omasta toiminnastaan, eikä hän ole vanhempiensa välittömän ja jatkuvan valvonnan ja hoivan tarpeessa.

Arvioitaessa sitä, milloin kyseessä on vanhemmuuteen normaalisti kuuluva hoito, hoiva ja valvonta, lähtökohtana tulee pitää normaalisuusperiaatetta: apuun on oikeus, kun lapsi ei vammansa vuoksi kykene ilman toisen henkilön apua tekemään asioita, joita hänen vammattomat ikätoverinsa normaalisti jo tekevät itsenäisesti.

Tällöin toteutuu myös vammaispalvelulain soveltamisalapykälän (2 §) mukainen edellytys siitä, että lapsen toimintarajoitteesta johtuva välttämätön avun ja tuen tarve poikkeaa kyseessä olevaan elämänvaiheeseen, eli lapsuuteen tavanomaisesti kuuluvasta avun ja tuen tarpeesta.

Esimerkiksi monissa harrastusryhmissä vanhemmat eivät käy lastensa mukana enää viimeistään esikouluiästä alkaen, eivätkä myöskään vaikkapa lasten kavereiden syntymäpäivillä. Sen sijaan esimerkiksi läksyjen teossa autetaan vammasta riippumatta usein vielä isompaakin koululaista, jolloin lapsen vamma ei välttämättä aseta häntä eri asemaan muiden saman ikäisten kanssa, jos hän ei saa tällaiseen toimintaa henkilökohtaista avustajaa.

Kun lapselle haetaan henkilökohtaista apua, avun saamisedellytykset tulee kategoristen ikärajojen sijaan ratkaista aina yksilöllisesti lapsen vammasta johtuvan avuntarpeen perusteella. Ratkaisut on aina tehtävä asiakkaan ja erityisesti lapsen etu ensisijaisesti huomioiden.

Myös alle kouluikäisillä lapsilla voi siis tilanteesta riippuen olla oikeus saada henkilökohtainen avustaja. Henkilökohtainen apu voi olla pienellekin vammaiselle lapselle erittäin tärkeä palvelu, joka auttaa toteuttamaan lapsuuden tärkeää kasvutehtävää eli vähittäistä irrottautumista ja itsenäistymistä vanhemmista ja oman persoonan kasvua ja kehittymistä.

Lapsille eli alle 18-vuotiaille henkilöille henkilökohtaista apua myönnetään useimmiten vapaa-ajan toimiin. Vapaa-ajan toimiin apua myönnetään lain mukaan lähtökohtaisesti 30 tuntia kuukaudessa, ellei vähempi tuntimäärä riitä vastaamaan henkilön avuntarpeisiin.

Avustaja voidaan tarvittaessa myöntää myös esimerkiksi toisen asteen opintoihin. Tai sitä voidaan käyttää yhtenä palveluna järjestettäessä lapselle asumisen tukea kotiin, jolloin oikeus- ja soveltamiskäytännössä saatettaisiin aiemman lainsäädännön aikaisen henkilökohtaisella avulla järjestettyä palveluasumista koskevan oikeuskäytännön tavoin katsoa, ettei laki edellytä voimavaraedellytyksen täyttymistä, koska myönnettävälle palvelulle eli tässä lapsen asumisen tuelle ei ole laissa säädetty tällaista myöntämisedellytystä.

Perusopetuksessa ja varhaiskasvatuksessa avustamisesta huolehtivat koulun ja päiväkodin avustajat.

Mikäli vammainen lapsi ei täytä henkilökohtaisen avun voimavararajausta, mutta hän tarvitsee vammansa vuoksi välttämättä toisen henkilön apua vapaa-ajan osallisuuden toteutumista varten, hänellä on normaalisti oikeus vammaispalvelulain mukaiseen erityiseen osallisuuden tukeen (VPL 12-13 §:t).

Sekä henkilökohtaisen avun että erityisen osallisuuden tuen myöntämisedellytyksenä on, ettei ensisijaisen lainsäädännön mukaisilla palveluilla voida vastata palvelutarpeeseen asiakkaan edun kannalta riittävästi ja sopivasti.

Sosiaalihuoltolaki ei turvaa vammaispalvelulakia vastaavasti oikeutta asiakkaan osallisuutta ja itsemääräämisoikeutta nimenomaisesti tukeviin avustajapalveluihin. Näin ollen esimerkiksi kehitysvammaisten ja vastaavaa tukea tarvitsevien lasten vapaa-ajan avustamistarpeisiin tulisi lähtökohtaisesti vastata vammaispalveluilla.

Lisätietoa:
Löydät tietoa henkilökohtaisesta avusta ja erityisestä osallisuuden tuesta Tukiliiton Tuki ja neuvot -sivuilta(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

• Avainsanat: henkilökohtainen apu, juristi vastaa, osallisuus