27.2.2026

Sanottua

Karuja havaintoja apuvälinepäätöksistä

Lait, asetukset ja sopimukset vaikuttavat unohtuvan apuvälinepäätöksissä. Tämä näyttäytyy kylmänä säästämisenä perusoikeuksien kustannuksella ihmisistä välittämättä.

Kirjoittaja

Tanja Tauria

Suunnittelija, Malike

Viime vuonna Kehitysvammaisten Tukiliiton ohjausta ja neuvontaa antaviin palveluihin tuli yli 4 000 yhteydenottoa. Nämä yhteydenotot heijastavat, miten ikävää ja merkillistä aikaa elämme. Ne kertovat karua kieltä vammaisten ihmisten palveluiden heikentymisestä hyvinvointialueiden perustamisen jälkeen.

Pelkästään apuvälineitä koskevia yhteydenottoja oli yli 350. Yhteydenottojen perusteella apuvälineitä evätään hyvinvointialueiden omien ohjeistusten nojalla, ei lain ja asetuksen perusteella.

Vaikuttaa, että joskus kielteinen päätös annetaan automaattisesti. Näin katsotaan, kuka jaksaa jatkaa taistelua oikeudestaan apuvälineeseen.

Palautuspyyntöjä ilman perustetta

Yhteydenotot ovat olleet esimerkiksi tällaisia:

• Apuvälineen käytyä pieneksi suurempaa ei enää luovuteta. Näin tehdään, vaikka tarve jatkuisi edelleen ja vaikka kyseessä olisi pyörätuoli eli liikkumisen perusväline.
• Aikaisemmin käyttöön luovutettu pyörätuoli tai muu apuväline pyydetään palauttamaan, vaikka tarve, toimintakyky tai lainsäädäntö eivät ole muuttuneet.
• Vahvasta lainsäädännöstä huolimatta apuvälinepäätöksissä nojaudutaan suoraan kategoriseen rajaukseen ilman yksilöllistä tarvearviointia, johon päätöksen tulee aina perustua.
• Terveydenhuolto vierittää asumisyksiköille vastuuta yksilöllisten apuvälineiden hankinnasta, vaikka ne tulee saada lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineinä.
• Ihmiset joutuvat käymään pitkän taistelun saadakseen tarvitsemansa apuvälineen tai kustannuksiltaan melko pienenkin lisävarusteen, kuten nokkapyörän pyörätuoliin.
• Apuvälineiden kaksoiskappaleiden saaminen on nykyisin haastavaa, esimerkiksi seisomatelineen saaminen lapselle kodin lisäksi päiväkotiin tai kouluun.

Ei järjestöjen vastuulla

Törmäämme toistuvasti myös siihen, että apuvälineitä on kehotettu lainaamaan Kehitysvammaisten Tukiliiton Malike-toiminnasta. Kolmas sektori ei voi toteuttaa julkisen sektorin tehtävää. Lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälinepalvelut ovat osa lakisääteisiä terveydenhuoltoa eivätkä siten järjestöjen vastuulla.

Apuvälinepalveluihin sovelletaan samoja lakeja ja periaatteita kuin terveydenhuoltoon yleensä. Malike-toiminta mahdollistaa välinekokeiluja ja tutustumista. Apuvälineasetuksen kriteerien täyttyessä väline tulee saada terveydenhuollosta.

”Apuväline ei ole etuoikeus vaan perusoikeus.”

Oikein valittu ja sopiva apuväline tukee käyttäjän toimintakykyä ja ehkäisee sen heikkenemistä. Apuvälineiden ansiosta ihmiset voivat elää omannäköistä elämää ja tehdä merkityksellisiä asioita. Monipuoliset liikkumisen apuvälineet ovat tärkeitä osallistumisen, toimijuuden ja yhdenvertaisuuden toteutumisessa.

On lyhytnäköistä, ettei vammainen ihminen ei saa riittäviä ja sopivia palveluita, kuten näissä tapauksissa apuvälineitä. Seurauksena voivat olla kasvavat sairaudenhoito- ja sosiaalikulut. Apuväline ei ole etuoikeus vaan perusoikeus.

Kansallista lainsäädäntöä on tulkittava ja sovellettava sopusoinnussa perustuslain ja Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Ketään ei saa syrjiä esimerkiksi vammaisuuden perusteella. Julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut.

KUVA Laura Vesa

• Avainsanat: apuväline, oikeudet, YK:n vammaissopimus