9.9.2025

Sanottua

Riitta Kuparinen oli ikuinen opiskelija ja kehitysvammaisten tuki

Riitta Kuparinen on poissa. Erityisen läheinen asia hänelle elämässä oli kehitysvammatyö. Riitan elämän ja työn tärkeää merkitystä muistelee tässä kirjoituksessa puoliso Jukka Kuparinen.

Riitta Kuparinen sai iäisyyskutsun 23.6.2025. Hän syntyi Savonlinnassa vuonna 1943 ja jäi sotaorvoksi jo alle vuoden ikäisenä. Isä jäi kentälle ja isän ikävä oli kova. Riitta oli kuitenkin sinnikäs ja eteni elämässään pitkälle.

Riitta kirjoitti ylioppilaaksi Vuoksenniskan yhteiskoulusta 1964. Opinnot Helsingin yliopistossa alkoivat. Valtiotieteen maisteriksi (sosiaalipolitiikka) hän valmistui 1972 ja filosofian maisteriksi (psykologia)1975.

Sosiaalipolitiikan gradun aiheena oli Mikkelin läänin oppivelvollisuudesta vapautetut kehitysvammaiset, kehitystaso, sosiaalinen tausta ja laitossijoitushalukkuus.

Työuransa ensimmäiset vuosikymmenet Riitta toimi Helsingin kaupungin sosiaalisektorin palveluksessa. Vuodet 1973–83 hän oli Siltavuoren nuorisokodin johtajana. Hän vastasi nuorisokodin muutosta Liisankadulta Pasilaan, jossa avautuivat upouudet tilat kehitysvammaisten asuntolaksi. Tässä yhteydessä hän pioneerina raivasi sinnikkyydellään ”omille” lievästi kehitysvammaisilleen tietä uudenlaiseen elämänmuotoon, omaan tuettuun vuokra-asumiseen.

Puolison tultua valituksi kirkkoherraksi Suolahteen, perhe muutti sen pappilaan. Riitalle avautuivat työmaat sosiaalihoitajana ja psykologina ensin pohjoisen Keski-Suomen psykiatrisessa Sisä-Suomen sairaalassa (1983–85) ja sitten psykologina Keski-Suomen kehitysvammaisten keskuslaitoksessa Suojarinteellä (1985–97).

. . .

Opiskeluinto jatkui. Valtiotieteen lisensiaatiksi Riitta valmistui 1995. Tutkimuksen otsikkona oli Kehitysvammaiset muutosten riepoteltavina (Stakesin julkaisusarjassa 16/1995). Riitta tutki Etelä-Hämeen kehitysvammaisten usein hätiköityjä siirtoja keskuslaitoksesta kotikuntiin ja niiden usein negatiivisia vaikutuksia siirrettyjen elämään, jopa mahdolliseen ”ennenaikaiseen” kuolemaan. Stakesin kehittämispäällikkö kuvaa noussutta kohua julkaisun esipuheessa näin:

”Tutkimus joutui yllättäen ja vielä kesken ollessaan suuren julkisen huomion ja kohun kohteeksi. Mitä pidättyvämmin tutkija julkisuuteen suhtautui, sitä enemmän tiedotusvälineet asiasta kirjoittivat. Radio, televisio, sanomalehdet ja ammattijulkaisut eivät malttaneet odottaa tutkimuksen valmistumista. Ehkä tämä osoittaa, että julkisuutta ei voi kahlita silloin, kun käsiteltävä asia on kipeä ja monelle ihmiselle ajankohtainen.”

Riitta sai kutsun kuultavaksi myös eduskuntaan (Valtiontilintarkastajain kertomus vuodelta 1994, Riitan lausumaa sivuilla 259–260).

Riitta jatkoi tutkimustyötä väitöskirjaan asti. Väitöskirjan otsikkona vuonna 2005 oli Ei meidän naapuriin, Tapaustutkimus asukasyhteisön suhtautumisesta kehitysvammaisten asuntolan rakentamiseen (Kehitysvammaliiton tutkimusyksikkö Kotu 3/2005). Kyse oli ns. nimby-ilmiöstä.

Kehitysvammatuki 57 ry ja Helsingin kaupunki olivat päättäneet siirtää Porvoon Ilolasta kehitysvammaiset kotikuntaansa ja rakentaa heille upouudet tilat. Riitta toimi Kehitysvammatuki 57:n toiminnallisena suunnittelijana ja tässä tehtävässä hän sai vetää koko siirtoprojektin. Helsingin Marjaniemen kaupunginosasta löytyivät kaupungin osoittamat sopivat tontit. Asujaimisto nousi hanketta vastustamaan, mutta Riitta veti projektin loppuun asti.

Työnsä ohessa Riittaa askarrutti tuo marjaniemeläisten julkinen vastarinta. Niinpä hän vapaa-ajallaan kiersi kynä ja lehtiö mukanaan kaikki marjaniemeläiset kodit. Se oli sellainen ovensuukysely, joskin monet pyysivät peremmällekin. Tämän aineiston pohjalta syntyi tuo väitöskirja. Riitan tutkimustuloksista oleellisin oli, että vain pieni osa marjaniemeläisistä, lähinnä Marjaniemi-seuran aktiivit, olivat nimby-kampanjan takana. Muille asia oli joko samantekevä tai osa jopa toivoi kehitysvammaisten piristävän kaupunginosan elämää.

Taas Riitta joutui julkisuuteen, joskin onnistui olemaan pidättyväinen ja kieltäytymään useista haastatteluista ja ohjelmista. Susanne Päivärinnan keskusteluohjelmassa hän toki oli mukana.

Riitan tutkimuksen tultua julkisuuteen marjaniemeläisten näkyvä vastustus hiljeni. Siihen vaikutti myös erään arvostetun marjaniemeläisen lehtikirjoitus, jossa hän sanoi häpeävänsä marjaniemeläisyyttään, kun kaupunginosa on saanut vastustuksen takia niin sisäänpäin lämpiävää julkisuutta. Kun asuntolat valmistuivat, marjaniemeläiset, yhdistykset ja toimijat ottivat uudet marjaniemeläiset, kehitysvammaiset, sydämellisesti vastaan. Riitan merkitys tässä oli varmaan vertaansa vailla.

Riitta toimi myös erinäisiä jaksoja Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen (Stakes) tutkijana ja pysyvänä kehitysvamma-alan asiantuntijana. Hän kirjoitti pyynnöstä artikkeleita myös alan moniin muihin julkaisuihin.

. . .

Erikseen on mainittava Riitan emännyys Suolahden pappilassa. Joka vuosi satamäärin paikkakuntalaisia, järjestöväkeä, rippikoululaisia, seurakunnan luottamuselimiä ja toimintaryhmiä tuli ruokituksi ja kahveilla juotetuksi Riitan oman halun mukaan. Myös sadat muualta Suomesta tai ulkomailta tulleet seurakuntavieraat saivat kokea, mitä on pappilakulttuuri parhaimmillaan. Tämä kaikki oman työn ohessa.

Riitta jatkoi opiskelujaan vielä teologian parissa. Hänet vihittiin vuonna 2010 papiksi Viitasaaren seurakuntaan. Eläkkeellä hän innostui kansalaisopiston espanjan kielen kursseista.

Riitalla on seitsemän lasta, 12 lastenlasta ja 4 lastenlastenlasta. Hän oli heille kaikille tavattoman rakas, vastuullinen arvokasvattaja, toisinaan hupsu, joka lauleskeli ja hyräili kotitöitä tehdessään. Miehensä kanssa hän vietti vapaa-aikaa Rantasalmen mökillä, maailmanympärimatkalla, neljästi pyhiinvaelluksella Santiago de Compostelaan ja he tekivät muutenkin pitkiä sauvakävelylenkkejä. Nyt Riitan vaellus on päättynyt perille pääsyyn.

Jukka Kuparinen
Riitan puoliso

• Avainsanat: asuminen, kehitysvammatyö, muistokirjoitus