29.9.2025

Tarinat

Ihan tavalliset seikkailijat

Mikko ”Peltsi” Peltola sanoo vaikuttavansa mieluusti esimerkiksi liikkumattomuutta ja lasten ylisuojelua vastaan. Osmon isä ei kuitenkaan suostu pukeutumaan superisän viittaan.

”En mä pysty.”

”Pystyt pystyt”.

Isä ja poika roikkuvat köysien varassa allaan kymmenien metrien pudotus tyhjyyteen. Pienen hengittelyn jälkeen Osmo-pojanmieli rohkaistuu, ja laskeutuminen pitkin pystysuoraa kallioseinämää voi alkaa. Lopulta maan tasalle päästyä virnistys ja tuuletukset ovat riemukkaat.

Dramaattinen kohtaus Repoveden kansallispuistossa Olhavan graniittijyrkänteellä oli yksi monista seikkailuista, jotka nähtiin huippusuosituksi nousseessa Peltsi ja Osmo -sarjassa. Viime vuonna esitetty kuusiosainen sarja seurasi Mikko ”Peltsi” Peltolan ja hänen kuvausaikaan 12-vuotiaan poikansa Osmon retkiä kansallispuistoissa ja muissa luontokohteissa ympäri Suomea.

Laajan fanikunnan lisäksi ohjelma on kerännyt liudan palkintoja: muun muassa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon ja vuoden parhaan ohjelman Kultaisen Venlan. Osmo pokkasi lisäksi henkilökohtaisen Venla-patsaan yleisön äänestämänä vuoden tv-esiintyjänä.

Peltsi näkee suosioon useita syitä. Hänen mukaansa lapsien ja vanhempien mukavaa yhdessäoloa on ylipäänsä esitetty hyvin vähän suomalaisessa televisiossa.

”Ja vielä vähemmän on näytetty isiä lasten kanssa. Sarja on kolahtanut monen ikäisiin ja monenlaisiin katsojiin. Kokonaisuudessa on varmaan vähän sattumaltakin paljon sellaista, mikä osuu ihmisten hellyyden tuntosarviin.”

Oma motivaatio ratkaisee

Monelle katsojalle ohjelma on luonut uudenlaista kuvaa siitä, mikä kaikki on mahdollista tukea tarvitsevalle lapselle. Sarjassa Osmo ja Peltsi pyöräilevät, patikoivat ja hiihtävät pitkiäkin päivätaipaleita kaikenlaisissa maastoissa eri vuodenaikoina.

”Minulle on joskus yritetty tästä hyvästä viritellä jonkinlaisen superisän viittaa, mutta sellaista roolia en tunnista kyllä yhtään omakseni. Tämä nyt vaan on meidän tapamme viettää aikaa ja tehdä asioita yhdessä.”

Peltsin mukaan yhteinen luontoliikuntaharrastus on muotoutunut luontevasti.

”Se on ollut yhdistelmä meidän vanhempien antamaa mallia ja Osmon omaa kiinnostusta. Tiettyyn pisteeseen asti lasta voi patistaa, mutta pohjalla täytyy olla oma motivaatio oppia. Esimerkiksi pyöräilyä Osmon kanssa kyllä treenattiin pienenä hyvinkin johdonmukaisesti, kun huomattiin, että siitä voisi tulla jotakin.”

Peltsi on saanut katsojilta palautetta, että ohjelma on innostanut perheitä liikkumaan luonnossa. Retkeilyideoiden ja -tiedon jakaminen onkin hänen mukaansa ollut ehdottomasti yksi ohjelman tavoitteista.

”Lasten liikkumattomuus on iso ongelma. Ei siis oikeastaan haittaa, vaikka jollekin vanhemmalle olisi tullut sarjaa katsoessa vähän huono omatunto oman perheen tottumuksista. Se ei silti ole ollut ohjelman päätarkoitus”, Peltsi sanoo.

Pehva ylös penkistä

Peltsi korostaa, etteivät kymmenien kilometrien vaellukset Lapin tai Kainuun erämaissa ole kaikkien juttu – eikä niiden tarvitsekaan olla. Retkelle voi lähteä lähipuistoon tai -metsään, joita Suomessa löytyy Helsingin kantakaupunkia myöden.

”Joka tapauksessa pehva kannattaa ehdottomasti nostaa penkistä ja lähteä liikkumaan oman perheen tyyliin. Jaksan aina ihmetellä leikkipuistoissa vanhempia, jotka hytisevät hienoissa villakangastakeissaan paikoillaan, kun lapset pitävät hauskaa vieressä.”

Peltsin mukaan hänelle itselleen on aina ollut luontevaa kiipeillä ja rymytä yhdessä lastensa kanssa.

”Eikä se ole mitään uhrautumista vaan kivaa. Samalla saan itsekin liikuntaa. Ja olen aina ajatellut, että kun on kerran lapsia hankittu, niin niiden kanssa ollaan ja tehdään.”

Sarjan katsojat ovat myös saaneet seurata, miten isä suhtautuu Osmon pieniin haavereihin ja niiden aiheuttamaan mielipahaan. ”Ylös vaan. Matka jatkuu”, kuuluu yleensä kommentti.

”Kaatuminen tai ladulta ulos laskeminen sattuu yleensä enemmän sieluun kuin ruumiiseen. Harmitusta ja pötköttelyä voisi riittää hyvinkin vartin verran, joten on parempi vaan hoputtaa Osmo ylös vaikka vähän karskin kuuloisesti”, Peltsi toteaa.

Perheen molemmat lapset ovat aina saaneet kiipeillä ja kokeilla muksahduksista huolimatta.

”Ylisuojelu on myös asia, jota minun on vaikea ymmärtää – ja sitähän näkee paljon ihan tavanlastenkin perheissä. Vanhemmat saattavat oikeasti neuvoa, että älä juokse, ettet vaan kaadu.”

Järkytys laantui nopeasti

Suosion ja suitsutuksen keskelläkin on Peltsin mukaan helppoa pitää jalat tukevasti maassa. Riittää, että käy vauva.fi-palstalla lukemassa itseä koskevia kommentteja.

”Ei pääse nousemaan neste päähän. Mutta samalla näkee, miten kamalia ajatuksia joillakin on vammaisuudesta. Ihan vakavissaan netissä kommentoidaan vaikkapa, että vanhempien pitäisi maksaa kaikki lapsen tuen tarpeesta aiheutuvat kulut.”

Peltsi arvioi, että hänen omat tietonsa kehitysvammaisuudesta olivat tavanomaisen pinnalliset ennen Osmon syntymää. Sukuun tai muutoin lähipiiriin ei kuulunut tukea tarvitsevia ihmisiä.

”Minulla saattoi hyvinkin olla jotain hönttejä käsityksiä aina hyväntuulisista Down-ihmisistä.”

Osmon syntymän jälkeen Peltsi kertoo vitsailleensa, ettei pojan NHL-tienestejä siis kannata sittenkään ruveta odottelemaan. Tukea tarvitsevan lapsen syntymä perheeseen oli hänen mukaansa toki jonkinasteinen järkytys, mutta hämmennys uuden edessä tasaantui nopeasti.

”Jälkikäteen tuntuu jopa vähän hassulta, että Osmon syntymän jälkeen järjestettiin asian käsittelemiseksi sairaalassa jonkinlainen kriisitapaaminen, johon kutsuttiin sukulaisiakin. Loppujen lopuksi kaikki on ollut tosi tavallista.”

Hyvä tahto ratkaisee

Peltsi luonnehtii, ettei hän lukeudu kaikkein kriittisimpiin vammaisuudesta julkisuudessa käydyn keskustelun arvioijiin. Hänelle tarkkoja sanamuotoja tärkeämpää on, millaiset ihmisen tarkoitusperät ja arvot ovat.

”Ymmärrän ihan hyvin, että joku voi tietämättömyyttään sanoa vammaisuutta sairaudeksi. Ja minua lähinnä naurattaa, jos jossain lehtijutussa vaikka kerrotaan Osmon kärsivän Downin oireyhtymästä. Mutta kunhan ei ole halua loukata, niin en jaksa kauheasti hermostua.”

Peltsi kertoo kyllä viime aikoina pohtineensa esimerkiksi vammaisuuden määritelmiä.

”Luin Sofia Tawastin kirjan Suuri valhe vammaisuudesta – niin kuin ilmeisesti melkein kaikki muutkin. Siinä oli hyviä pointteja. Ennen vanhaan esimerkiksi silmälasien käyttäjiä pidettiin vammaisina. Laittaahan tuollainen miettimään, miten nyky-yhteiskunnassa määritellään, mikä on normaalia ja mikä ei.”

Enemmän kuin yksittäisten ihmisten tahdittomista heitoista Peltsi sanoo ärsyyntyvänsä byrokraattisista jäykkyyksistä. Älyttömältä on tuntunut esimerkiksi se, miten lapsen kehitysvammaisuus täytyy raportoida Kelaan vuoden välein.

”Kuten sanottu, en koe, että Osmon vammaisuus oli mikään valtava tragedia. Mutta onhan se ihan helvetin raskasta ja turhauttavaa kenelle hyvänsä täytellä uudelleen ja uudelleen samoja kaavakkeita.”

Tulevaa on turha murehtia

Peltsi sanoo ymmärtävänsä eri näkökantoja myös koulujen integraatiota ja inkluusiota käsittelevässä keskustelussa.

”Inkluusio on kaunis tavoite, ja varmasti vaikkapa liikunta- tai kuvistunnit on mahdollista suunnitella kaikille sopiviksi. Mutta monissa muissa aineissa erot oppimisessa vaan ovat valtavia. Kyllä minä voin kuvitella, että luokkakavereiden merkittävä tuen tarve saattaa olla pois tavanlasten opiskelusta”, Peltsi sanoo.

Osmo on tällä hetkellä 13-vuotias yläkoululainen ja opiskelee pienryhmässä tavallisessa koulussa. Lempiaineekseen hän on maininnut äidinkielen.

”Veikkaan, että viihtymisessä isoin merkitys on sillä, millainen fiilis tunneilla on. Joskus olen silti kieltämättä mietiskellyt esimerkiksi ruotsin opiskelun mielekkyyttä näillä meidän nuorilla. Osmokin käy mielellään ruotsintunneilla. Mutta kun jutellaan, mitä siellä on opittu, niin mieleen tulee lähinnä tack så mycket.”

Osmon opiskelu- ja työllistymismahdollisuuksista Peltsi toteaa ykskantaan, että vasta tulevaisuus näyttää, millaisia ne ovat.

”Perusfilosofiani on olla murehtimatta asioita etukäteen. Elämässä osa uhista toteutuu ja osa ei.”

Tukea tarvitsevien puolella

Voivottelun sijasta Peltsin mielestä paras tapa reagoida huoliin on tehdä asioita sen hyväksi, että suomalainen yhteiskunta pitäisi tulevaisuudessakin huolta aivan kaikista kansalaisistaan. Hänen mielestään on ilmiselvää, että vauva.fi-palstan lisäksi koventuneet asenteet näkyvät valtakunnan politiikassa saakka.

”On varmaa, että esimerkiksi Osmo tarvitsee monenlaista tukea koko ikänsä. Tuottavan veronmaksajan itsenäinen elämä ei vaan ole mahdollista, vaikka sitä kuinka vaadittaisiin. Tuntuu siis yksinkertaisesti väärältä leikata loputtomasti ihmisiltä, joilla on hyvin vähän omia keinoja kohentaa asemaansa”, Peltsi sanoo.

Hän lisää, että totta kai säästökohteista on voitava keskustella aivan kaikissa julkisissa menoissa. Hän uskoo, että löysää verovarojen käyttöä on silti edelleen enemmän jossakin aivan muualla kuin vaikkapa kehitysvammaisten ihmisten toimeentulossa tai heidän välttämättömissä palveluissaan.

”Eikä tämä koske vain vammaisia ihmisiä, vaan myös muita yhtä haavoittuvassa asemassa olevia. Yritänkin olla yhteiskunnan heikko-osaisten puolella sanoissa ja teoissa.”

TEKSTI Mari Vehmanen
KUVAT Sami Jumppanen / YLE

• Avainsanat: liikunta, luonto, seikkailu, vanhemmuus, ylisuojelu